Valokuvaus Suomessa kautta vuosien

Suomessa on valokuvauksella pitkä historia aina joka juontaa juurensa 1800-luvun dagerrotypia kokeiluihin. Kameraseurat ovat olleet harrastajien ja ammattilaisten aktiivisessa käytössä vuosikaudet, ja nykypäivänä moni suomalainen pitää yllä omaa taide-, luonto- tai muotivalokuva blogiaan. Suomalaisella valokuvataiteella on vahvat juuret myös propaganda- ja kansallishenkisessä kulttuurissa, sekä maan historian tallentamisessa.

Valokuvauksen historia Suomessa

Ensimmäinen suomessa otettu kuva oli Henrik Cajanderin dagerrotyyppi Turun Nobelin talosta. Dagerrotypia menetelmää käytettiin muotokuvien ottamiseen pienestä väestönluokasta, ja ammattivalokuvaajat kuten Henrik Rehnström kiersivät Suomea palveluitaan tarjoten. 1850-lukuun mennessä Suomen suurimmista kaupungeista löytyi jo ammattikuvaajia studioineen. Märkälevymenetelmä oli mahdollistanut ulkokuvaukset ha negatiivista paperipositiiveista vedostaminen 1860-luvulla lisäsi valokuvauksen merkitystä maailmanlaajuisesti. 1800-luvun merkittäviä suomalaiskuvaajia olivat Eugen Hoffers, C. A. Hårdh ja Charles Riis, jotka kuvasivat kaupunki rakennuksia ja potretteja. Valokuvaus tallensi ylä- ja alaluokkia monipuolisesti ja usea kuvaaja oli kiinnostunut sekä slummeista että rahakkaamista aiheista. Suomessa alettiin 1800-luvun puolivälistä saakka tallentamaan myös maan historiallisesti tärkeitä tapahtumia.  Muotokuvat kansalaisista, viranomaisista ja julkisuudenhenkilöistä yleistyivät 1800-luvun lopulla. Ateljeekuvaus oli yleistä ja ammatin koettiin olevan sopiva myös naissukupolven edustajille. Suurin osa valokuvaajista oli alansa moniosaajia, jotka jakoivat aikansa potrettien ja taiteellisempien projektien kesken. Samoihin aikoihin kansallisaatteen herääminen kaluston kevenemisen kanssa alkoi vaikuttaa  suomalaisen valokuvauksen aiheistoon. Useat valokuvaajat tallensivat Suomalaista maisemaa, vastaten maisemamaalareiden ihannemaisemiin ja kansallisrunoilijoiden säkeisiin. Tältä ajalta I. K. Inha mielletään suomen kansallisvalokuvaajaksi. Paitsi Suomen yleisiä maisemia, hän kuvasi laajalti myös Vienan Karjalaisia ja heidän elinympäristöään.

Valokuvauksen historia Suomessa

Kuvajournalismin Suomessa käynnisti Suomen Kuvalehti joka otti käyttöönsä syväpainokoneen vuonna 1921.  Kuvajournalismista nousi uusi ammattikunta lehtivalokuvien lisääntyessä, ja alan vaikuttajina pinnalle nousivat Aarne Pietinen ja Akseli Neitamo. Neitamo tunnettiin varsinkin urheilutapahtuma kuvistaan, ja myöhemmin hän oli Suomen Lehtikuvaajat ry:n perustaja jäseniä. Maailmansotien välisenä aikana nykyaikaisten kuvatoimistojen tyyppiset palvelut yleistyivät. Talvi-, ja jatkosotien ajan armeijan alaisuudessa toimineet TK -kuvaajat tekivät reportaaseja armeijan toiminnasta. Tiedotuskomppania joukot muodostuivat sotilaista jotka olivat siviilissä toimineet toimittajina, opettajina tai mainosalalla, ja armeijassa jatkoivat erityisosaamistaan vaarallisemmissa olosuhteissa, raportoiden ja kuvaten rintamalla. Joukkoihin kuului myös taiteilijoita ja kirjailijoita. Sotien aikana propaganda materiaali oli suuri osa TK joukkojen tuotannosta, ja heidän perintönsä on äärimmäisen tärkeä tallenne suomen historiaa. Sodan jälkeen maisemakuvaus nousi taas pinnalle, tällä kertaa Karjalan menetys ajoi valokuvaajat Lappiin, rannikolle ja Järvi-Suomeen. Matti Poutvaara esimerkiksi tuotti kansanmielistä ja aurinkoisen positiivista maaseutumaisema materiaalia kansanmieltä kohottamaan. Kameraseurat yleistyvät suomessa 1950-luvulla ja niissä tuotettiin paljon taiteellista materiaalia. Toimintaan osallistuivat ammattilaiset ja harrastajat, ja seurojen järjestämät kilpailut auttoivat valokuvauksen eri lajityyppejä nousemaan taiteen asemaan. 1960-luvulla dokumentarismi rantautui pohjolaankin, ja suomalaisen taideteollisuuden maailmanlaajuinen menestys loi työpaikkoja valokuvaajille, joiden taitoja tarvittiin kuvittamaan tiedotusjulkaisuja. Lehtikuvaus oli poliittisesti kantaa ottavaa, ja useat lehtikuvaajat kokivat itsensä taiteilijoiksi, ja esittelivät näyttävimpiä töitään näyttelyissä. Kuvat olivat usein realistisia jokapäiväistä elämää dokumentoivia. 1970-luvulla valokuvaajat ammattikuntana alkoivat rakentamaan itselleen ammatti identiteettiä. Keskustelua käytiin siitä voidaanko valokuvausta pitää taiteenmuotona, vai onko se puhtaasti ympäristöään dokumentoivaa. Valokuvaus yhdistyi muiden kuvataiteiden kansa 1980-luvulla, moni taiteilija käytti niin taidemaalausta kuin valokuvaustakin medianaan.

Valokuvaus suomessa nyt

Valokuvaus vakavasti otettavana taidemuotona on Suomessa edelleen erittäin aktiivista. Viime vuosina ympäri maata on perustettu useita Valokuvataiteen keskuksia, jotka ajavat valokuvan asemaa kulttuurissa, ja sen taiteellista merkitystä. Valokuvakeskusten kohderyhmänä on valokuvataiteen suuri ja potentiaalinen yleisö, kun taas Kameraseurat pyrkivät edistämään itse valokuvaajien toimintaa. Maailman laajuisesti valokuvaus on yleistynyt huimasti digitaalivallankumouksen myötä, ja yhä useampi yksityishenkilö laitta kuviaan esille sosiaalisen median ja blogi -sivustojen kautta. Kameroiden helppokäyttöisyys on myös lisännyt julkkiskulttuuria, sekä julkkisten itsensä että paparatsien toimesta. Suomalaiset kameraseurat ovat edelleen aktiivisia koulutuksen ja näyttelyiden muodossa, ja valokuvaus on tänä päivänä Suomen suosituin kulttuuriharrastus. Älypuhelinten suosion myötä, ja laadukkaiden kameroiden hintojen laskemisen myötä lähes jokainen voi osallistua harrastukseen ilman suurta investointia.